Talvisota alkaa

Aulis Juntunen

Olin kymmen vuoden ikäinen silloin, kun talvisota alkoi, marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Olin kolmannella luokalla Suomussalmen kunnan Piispajärven koulussa. Piispajärvi sijaitsee 50 kilometriä Suomussalmen kirkonkylästä viitostietä Kuusamon suuntaan. Itärajalle on matkaa noin 20 kilometriä. Siviiliväestöä oli kehotettu pakkaamaan valmiiksi välttämätöntä tavaraa sen verran, kuin jaksoi kantaa.

Koululla oli oppilasasuntola ja siellä asui pitkämatkaisia koululaisia yli kolmekymmentä. Asuntolassa asuvia koululaisia ei laskettu tiettömien taipaleiden takana oleviin koteihinsa sodan alkamisuhan vuoksi. Näiden koululaisten reppuihin pakattiin ruokaa kolmeksi päiväksi sekä pitovaatteita. Reput varustettiin nimi-lapuilla. Meidän sisarusparvesta oli silloin asuntolassa yksi tyttö ja kolme poikaa. Piti olla valmiina lähtemään pois sodan jaloista evakkotaipaleelle minä hetkenä tahansa. Kylän asukkaita oli kokoontunut koululle odottamaan lähtökäskyä. Sotilaita oli myös koulun läheisyydessä. Pelkäsimme kovasti sodan alkamista, vaikka sotilaiden läsnäolo lievensi pelon tunnetta.

Olimme koulun pihalla marraskuun viimeisenä päivänä, kun kuulimme lentokoneiden jyrinää. Suuri kuljetuskone ilmestyi näkyviin kirkonkylän suunnasta. Kone lensi hyvin matalalla. Luulimme sitä suomalaiseksi koneeksi ja hei-lutimme sille iloisesti. Opettaja sanoi, että se on punaisenristin kone. Mutta eipä se ollutkaan risti vaan suuri punainen tähti.

Illan hämärtyessä tuli rajalta Juntusrannasta muutamia sotilaita, jotka kertoivat, että venäläisiä sotilaita oli jo Suomen puolella. Myöhemmin kuulimme, että venäläisiä tiedustelijoita oli jo silloin naapuritalon rantasaunassa radiolaitteineen.

Yö oli puolessa, kun tuli käsky, että nyt nopeasti lähtövalmiiksi. Koulun pihalla oli kaksi kuorma autoa. Autoihin mahtuvat vain asuntolassa olleet koulualaiset ja opettajat sekä asuntolan henkilökunta perheineen. Yön pimeydessä näkyi hyvin rajan suunnassa palavien rakennusten loimotukset öisellä taivaalla. Muu siviiliväestö joutui lähtemään pitkin selkosia kohti länttä, kun maanteitse ei saanut enää lähteä.

Myös minun kotiväkeni lähti korpitaipaleelle mukanaan kotieläimet sekä vähäiset välttämättömät tavarat hevosen rekeen koottuina. Nuorin veljeni, sisarusparven neljästoista lapsi ja veljessarjan kymmenes poika, oli vasta kahdeksantoista päivän ikäinen lähtiessään yön pimeydessä hevosen reessä huopaan käärittynä evakkotaipaleelle. Taivallettuaan kolmekymmentä kilometriä kinttupolkuja seuraten pääsivät he maantielle. Lähellä tietä oli muutamia taloja ja niihin he pääsivät lämmittelemään ja ruokailemaan. Täältä eläinten kuljettajat jatkoivat matkaa kävellen noin sadan kilometrin päässä olevalle rautatieasemalle, Utajärvelle. Siellä he pääsivät eläinten kanssa ”härkävaunuihin” ja matka jatkui Pohjanlahden tuntumaan Tyrnävälle.

"Kotirannat rakkahammat muita".
Piispajärven Niemelän päärakennus poltettiin talvisodassa.
Välirauhan aikana mäelle rakenettiin kuvassa puiden takaa pilkottava uusi päärakennus.

Koululaisia ja koulun henkilökuntaa kuljettaneet autot lähtivät kohti Suomussalmen kirkonkylää. Molempien autojen lavalla oli yksi sotilas aseineen turvajoukkona. Matkalle lähtö tuntui paljon turvallisemmalta, kun oikea sotilas oli huolehtimassa, että kaikki sujuisi hyvin matkan aikana. Vastaan tuli sotilaita kuljettava kuorma-auto. Sotilaat pysäyttivät meidät ja sanoivat, että meidän on käännyttävä seuraavasta risteyksestä oikealle, länteen päin koska kirkonkylän suunnassa oli jo sellaista toimintaa, että sinne ei siviiliväestön ole turvallista mennä.

Matkamme jatkui länteen päin Leinonkylän koululle. Olimme siellä aamuyöstä, viiden aikaan. Lepäilimme siellä päivän ja illan pimetessä matka jatkui Tyrnävälle, jonne saavuimme aamulla. Majoituimme suojeluskuntatalolle. Siellä meille oli järjestetty ruokailu ja tilaa toisessa kerroksessa nukkumista varten. Lattialla oli patjoja ja huopia ja siihen kävimme nukkumaan. Uni tuli hyvin. Tässä kokoontumispai-kassa olimme muutaman päivän, kunnes pääsimme kullekin perheelle varattuun asuntoon kukin oman kotiväkensä luo. Aluksi oli Tyrnävällä vaikeuksia asuntojen järjestämisessä kaikille perheille. Niinpä meitäkin oli jonkin aikaa majoitettuna kolme perhettä kahden huoneen asuntoon eli yhteensä 16 henkeä, suurin osa lapsia. Myöhemmin järjestyi kaikille perheille asunnot.

Vaikka sota päättyi 13. maaliskuuta 1940, pääsimme palaamaan kotiin vasta heinäkuussa. Kotimme asuinrakennus oli poltettu sodan aikana. Myös sodan jälkien raivaus oli tehtävä, ennen kuin perheet pääsivät palaamaan taistelualueille. Isäni oli myös mukana raivausporukassa. Kotikylässäni, Piispajärvellä, oli käyty ankaria taisteluja ja jäljelle oli jäänyt paljon kaatuneita vihollissotilaita sekä runsaasti sotakalustoa.

Erilaisia ampuma-aseita oli maastossa paljon. Raivauksen jälkeenkin niitä löytyi vielä aika paljon, samoin patruunoita. Kylän poikien kanssa opettelimme ampumaan kivääreillä. Aluksi aseen pamaus ja potkaisu pelotti, mutta pian siihen tottui ja parhaimmillaan pauke oli melkoista, kun yritimme osua asettamiimme maali-tauluihin. Onneksi ei tapahtunut mitään vahinkoa kenellekään. Löydetyt aseet oli luovutettava viranomaisille, mutta saattoipa niistä jäädä muutama kyläläisten sotasaaliiksi. Koska kotimme asuinrakennus oli palanut sodan aikana, oli suuren perheen asumisahtaus melkoinen ongelma. Isä oli kyläläisten avustamana kunnostanut vanhasta nokisesta riihestä väliaikaisasunnon, kooltaan 20 m2. Se oli suurperheelle aivan liian pieni. Kesällä tosin voitiin käyttää palamatta jääneitä ulkora-kennuksia nukkumapaikkoina, mutta talvikäyttöön ne eivät luonnollisestikaan soveltuneet.

Syksyllä ilmaantui apu asumisahtauteen, kun yhteiskunnan toimesta järjestettiin sodassa asuntonsa menettäneiden perheiden lapsille mahdollisuus lähteä asumaan perheisiin eri puolille Suomea. Meitä lähti neljä veljestä, minä heistä vanhimpana. Matka uuteen kotiin tuntui pitkältä. Matkustimme linja-autolla ja junalla toista vuorokautta ja saavuimme Virroille. Meidän sijais-kodiksemme tuli Viitalan talo. Viitalassa oli kolme omaa lasta. Olimme siellä toista vuotta. Siellä meidän oli hyvä olla, ei ollut mistään puutetta. Kuitenkin koti-ikävä vaivasi välillä ja kirjoitimme kotiin, että halusimme pois sieltä. Vaikka uusi kotimme Suomussalmella ei ollut vielä valmistunut, tuli äiti hakemaan meidät kotiimme Piispajärvelle. Ahtaudesta huolimatta meidän oli sielläkin hyvä olla.

Ilmari Kianto:

”Suomussalmi surunsalmi, tervan,
pettuleivän maa. Sua kuiten korven poika
kaihoissaankin rakastaa.”