MUISTOJEN POLKU

Kotipolkuni rantaviertä käy,
jo paikoin sammaloitunut, ei aina näy.
Pitkospuutkin jo suohon vajonneet,
sillat yli purojen lahonneet.
Mut´silti aina yhtä rakas kuljettavaksi,
niin monet paikat jääneet muistettavaksi.
Kotipiirin aitahan se siinä, ränsistynyt,
maahan kaatunut, isäni sen joskus pystyttänyt.
Veräjän riu´ut työnnän sivuun varovasti,
harmaantuneet orret siirrän maahan asti.
Ettei yksikään minulla särkyisi,
harvaksi käyneet veräjäpuut murtuisi.
Nurmettunut on kotini pihapiiri,
polkuja lapsuuteni käyttänyt vain metsähiiri.
Synnyinkotini armain siinä paikallaan,
ruudut ikkunain, ovikin, jo hajallaan.
Tuiskutuulet pärekaton repineet,
syksyn sateet maalin kynsineet.
Mut´ silti tämä tienoo minua liikuttaa,
seinävieren pihlajakin siinä kukkiansa kiikuttaa.
Paljon sekin minussa muistoja herättää,
alla pihlajan soittelut mieltäni lämmittää.
Askeleeni kohti saunarantaa vie,
niin monesti sinne on juosten käynyt tie.
Vanha savusauna, siinä vierellä rantapolun,
virkistyksen antanut, lämmittänyt joka solun.
Nyt saunavanhus on maahan kaatunut,
monet nähnyt, kokenut, kohta maatunut.
vain kotirannan kivet on entisellään,
niille istumaan käyn mietteissään.
Suven lämmin tuuli käy hyväillen poskilleni,
laineet kotilahden tuo virkistyksen jaloilleni.
Hengitykseeni tunnen suven tuoksun,
kuulen lintujen laulun ja kosken juoksun.
Kotijärveni vedet virtaan kiiruhtaa,
halki vaarojen, järvien, peltojen, mereen vaeltaa.
Nämä herkät muistot mielessäni on,
ikäväni aina lapsuuskotiin pohjaton.

Veli-Pentti Juntunen, kesällä 1987