Mökin Aapelin karhunmetsästys

Elettiin 1920-lukua Suomussalmen Piispajärven kylässä. Huhtikuun lopun keväinen aurinko porotteli täydeltä terältä hohtavalle hangelle. Mökin Aapeli, veljensä Mannen kanssa, valmistautui tekemään heinänhakureissua kaukaiselta suoniityltä. Luonnonheinä oli edellisenä kesänä niitetty, kuivattu ja koottu suoviin haettavksi talvella karjalle.

Aapeli ajeli ensimmäisenä hevosineen ja heinähäkkeineen ja Manne perässä toisella ruunalla. Verkkaisaan astelivat Mökin hevoset talvitietä kohti niittyä, järvien, soiden ja vaarojen kautta. Aapeli toppuuttaa hevosta ja näkee tuoreet yli niittytien tallustelleen karhun jäljet. Veli Man-nelle sanoo: ”On mulla reen pohjalla pyssy, että tehdäämpä rivakasti heinäkuormat hevosille, niin minä lähden karhun perään”. Ja näin tehtiin. Manne ajeli omalla ruunallaan eillimmäisenä, ja Aapelin hevonen tulla köryytteli perässä ilman hevosmiestä kohti kotia.

Mutta mökin Aapelin silmissä paloi tiukka katse, ja veri kohisi suonissa. Suusta ladattava pyssy pysyi selässä, itsetekemillään varpaal-lissuksilla, hän painui kohti Porttikangasta. Hangen pinnassa näkyivät suuret, metsän kuninkaan aavemaiset, pelottavat jäljet. Tuonne ryteikköön ne johtivat.

Liukkaasti liukui Aapelin tervapohjasukset alas korpikuusien peittämää rinnettä. Hanki oli pettänyt jo monta kertaa suuren kontion alla. Karhu kuuli ja vainusi vihollisensa lähestyvän ja asettui suuren, naavaisen, kuusen alle nälkäisenä ja väsyneenä vainoajaansa odottelemaan.

Ei osannut Aapeli odottaa eikä valmistautua pyssyineen kohtaamaan metsän kuningasta, vaan ehtimättä ampua laukaustakaan suusta-ladattavalla, kun joutui karhun kynsiin ja hampaisiin..

”Se oli yks´kaks peänahkä silimillä”, kertoi Aapeli. Ärjyvänä, murisevana ja raivoissaan repi karhu Aapelia. Rusahtaen katkesi käsi suurten leukojen välissä. Vertavuotavana mutta tajuissaan, makasi Aapeli ja koetti, vieläkö jalat liikkuivat. Mutta liikkeen huomasi myös karhu, joka oli vetäytynyt kauemmaksi Aapelista ja muutamalla loikalla ryntäsi vainoojansa kimppuun ja yksi rouhtaisu ja jalka oli liikkumaton. - Keväinen, hohtava hanki oli punertunut metsämiehen verestä.

Aapelin mielen täyttivät karmaisevat ajatukset. Auttajaa ei ehkä tulisi. Lähin talo oli Niemelä, jonka isäntä Ilmarille oli Aapelin Manne-veli kertonut paluumatkalla, että Aapeli se lähti karhun jäljille.

Ilta teki tuloaan, aurinko viime säteitään heitti iltaruskon taivaalta. Niemelän Ilmarin aavistukset, Aapelin huonosta pyssystä, kohdata karhu väkevällä voimallaan, painoi mielessä ja niinpä hän lähti kirves vyön alla hiihtämään kohti oletettua Aapelin karhunmetsästysmaisemaa. Jälkiä seuraten Ilmari löysi Aapelin verta valuvana ja voipuneena.

Mutta karhu ei ollut vielä heittänyt ahdis-tajaansa, vaan piilopaikastaan teki hyökkäyksen Ilmaria kohti. Kirves koholla karjaisi Ilmari: ”Yhen oot jo tappanut, vieläkö meinaat toisen?”

Karhu vetäytyi metsänpimentoon ja Ilmari tutki Aapelin, sitoi ja lähti hakemaan kotoaan, Niemelästä, apua ja otti peräänsä heinien vetoon tarkoitetun kelkan, jota kutsuttiin veturiksi.

Aapeli nostettiin kelkkaan ja vedettiin kotiinsa pahoin ruhjoutuneena, verisenä, mutta täysin tajuissaan. Oma poikansa, kymmenvuotias Veikko, nähdessään isänsä revittynä, silmä murjottuna, vaatteet verisinä ja riekaleina, katseli äitinsä takaa ja sanoi: ”Pelekövää iseä”.

Kotikonstein hoidettiin Aapeli elävien joukkoon, vaikka kovien tuskien kautta joutui sitkeä Aapeli taistelemaan elämästään. Mätänevät haavat paranivat hiljalleen. Kamppailun arvet näkyvät Aapelin kasvoilla hänen viimeiseen ”iltahuutoonsa” asti.

Isäni Ilmarin ja äitini Anna-Marian kertomana olen kirjoittanut tämän Mökin Aapelin (Aapeli Juntunen) karhunmetsästyksen.