Juntuset 1/2000

Sisältö:

Kansilehti

Tämän hiukan lyhennellyn artikkelin vanhasta Kainuun murteesta on kirjoittanut lehtori Lauri Lounela, pitkäaikainen Kajaanin Lyseon äidinkielen opettaja. Kirjoitus on kokonaisuudessaan julkaistu Kajaani Oy:n Kuulumisten ylipainoksessa N:o 1/59.

Aluksi lehtori Lounela selostaa kirjoituksensa taustaa vuodelta 1958.

Helsingissä oli viime joulukuun alkupuolella Pohjois-Suomen Kulttuuripäivät. Niiden kotiseutuiltaa vietettiin joulukuun 8 p:nä Ostrobotnialla. Ohjelmaan kuului mm. murrejuttuja: Oulusta, Lapista ja Kainuusta. Kainuunmurteinen pakina oli jätetty minun huolekseni. Tarkoitukseni oli antaa kuulijalle edes jonkinlainen kuva Kainuun vanhasta puhekielestä ja lisäksi joitakin välähdyksiä vanhan kansan elämästä ja ajattelutavasta. Mitään sen korkeampia tavoitteita minulla ei ollut.

Olen pyrkinyt sellaiseen murteeseen, jota lapsuudessani ja myöhemminkin olen syntymäseudullani kuullut. Kansankieli kuitenkin vuosikymmenissä muuttuu ja on sitä paitsi eri puolilla samaa seurakuntaakin hiukan erilainen. Sen vuoksi nykyinen nuori polvi varmaan tapaa pakinasta piirteitä, jotka ovat sille outoja. Virheitä on tietenkin voinut tapahtua.

Terveisiä Kainuusta

Terveysie sieltä Ylimoasta Kajjaanin puolesta tänne pääkaupuntiin. Minulle sanottiin, että työ haluvaisitta teällä kuulta oikein sitä vanahoa jäyheä Kainuon kieltä ihan sillä keinon puhuttuna, kunmyö sitä keskemmy puhhuo vällistettään, ja mikä kumma hänessä lie ollu kun juuri minnuo sitävaste tänne pyyvittä. Kyllähän se ajatutti ja pani eperoimaan, ja tahtopa viititteäki, kun teäll onnuita alamoalaisie, jotka puhhuu ihan herrasteen (d) peältä. Piti sitä assieta kahiste kolomastekki arssinoija, van lähteä piti, kokapa se ilikijöö aina vastaankaan panna. Van annampa nyt syöm moan ukon ihtesä kertoa eloelämisistään.

Köyhyyden pohjasta

Köyhyyven pohjasta sitä minnäe oon noussunna. Isä vainoalla oli pikkuinen mökki muutaman talon mehtäsarassa ja kirvesvarrella se joukkosa elätti. Mieli siinä monaste puuteki rappuilemmaa,ja niin myö vanahimmat poijat joutuma moalimelle ensin ruotilaiseksi ja sitte rengiksi. Seihtemesivuosi oli renkiyttä kun akotun ja rupesin itelleni omituista rypysijjoa laittamaan. Toimen ihminense on minun toisipuoleiseni, ahne työntekkie ja tolokku kaikissa töissään. Ei oo liijan hauska, josei ihan niitä tarkkimiekaa, ja kun on yhtä köyttä veitty, niin siinähän sitä on hilijollen pärjäiltynä,van monen tiukan paikan läpi sitä on pitännä temppuilla ja monet kivat vastavirrat soutoa.

Pienet oli vilijelukset, van peltoa on revitty ja niityö perkattu. Suolta tuolta pellon alta kylymeä puhu, van kun ojat kaivettiin, niin ei om meijän paikka niitä kaikkii arkimie. Viisi on peätäkytkyvessä, hevonen tallissa ja lampaan keunaita karsinassa. Ja kyllä porisoo kahvepannu liessä,jos vieras talossa pistäypi.

Ja kalu niistä on tullu poijistai. Ne jo isejään kaikessa työhommassa autteloo. Ja kotisallane on tytötki pysyneet, eivät oo kovin hettaita nästäymään ja tälläymään, eikä niillä oo niinkunmonella kova yty moaliman lystipaikkoin, ei vielä niihen oo rijostaneet.

Vanhankansan "kirjamies"

Minun ukkovaari misteä lis soanunna sitä henkeä oli niitä vanahankansan kirjamiehie, oikeinniitä entisen aijan kerettiläisie. Kerrettipukkui sil lä oli: nypikaulustakki, lampaanharmoa, ja muukaikki yhtä mukkoa. Semmonen vakanen ukko seoli, van soatto se joskus leikkiehi pisteä. Kirjanlukkie seoli ämmä vaenoahi, hyvin semmonen kirjasta tietävä ihminen. Ahneesti se nuita vanahoja hyvvie kirjojaan kahteli. Huolena niillä oli se tähellisin assie, ja sehän se vasta assie oisikki,jos saisi sielusa pelastetuksi. Sillon ei armon aika tyhjään tärväyteisi eikä oisi turhaan tässämoalimassa käytynä.

Tervanruukuu ja Oulumatkat

Tervoahi se ukkovaari ruukasi. Siin oli kolonnat ja jatkannat ja senni seihtemet temput monen vuon aikana. Oli palakkuilla ajut ja koskenlaskut, oli ruunalit ja räkälit ja hautahamarit, ja porvalihan se vilijasta makso mitä tahto. Kun oisi ehki sikäli soanu hintoa, jotta työpalakan, niin siis sitäoisi soattanna olla tyytyväinen, vaekka mehtä oisikki männynnä omasta eistäen.

No sittä ne Oulumatkat. Kyllä oli onnean makusta, jos sattu Oulujärvellä oikejaan myräkkään. Pelottoa se tahto koskillai. Siitarissa mäntiin möljänviertä niin kivasti, että silimissä vilisi,ja Leppiniemessä oli venneen keula käyvä kallijoon. Ja Pällissä oli Mustaoalto ja MerikoskessaLassinkallijo. Van lie tuossa sielläi ollut varjeliesa, kun läpi vain männä öhkästiin ja hengissä selevittiin.

Käytetty murre

No annamma hänen tuon syömmoan miehen jo lopettoa. Palijohan sitä oisi muutai puhumista,van eikö tuota lie tuota jatustusta tullu jo ihan sievimöilleen. Tarvittanekko tuota tämän enempätä. Parrein on jeämä kum puuttuma.

Tästäi jo huohmoatta, että paljo se erovaa tuo Kainuun kieli Alamoan puhheenmallista.Toisinaan työ sanotta, että tuohan on ihan seleveä savvoa. Van emmä myö savolaisie oo eikämeijän kieli Savon kieltä. Ei meillä "immeisistä" puhuta, kun joku sotkamolainen ja senni ruojuksissaan, ja "hoasteta" ei kun kärräihen, ja sinneki ennen vain tämmättiin.

Vai tuummoatte työ, että osanneko tuo itekkää oikeata Kainuon kieltä, ilman vain ruojakuvattelloo. Van ei siitä assiesta intosta tule. On hyvinni soattanna epähuohmijossa lipsahtoa Sotkamon eli Kuhmon sana joukkoon, vaikka syntymäkirkon Ristijärven puhetta minä oon koittanna mukkoani myöten nouvatella, sitä mitä puhutaan Orraivoarasta ja Pihlaivoarasta eteläänpäin aina Saukkovoaraan ja Pyhännälle asti. Van on se aijan kunni ja paikan kunni ollu puhheen loatu vähän erilainen, ja silläpä ne tahtoo minullai männä nuo sanat joskus sekalutta, jaerreyksiähän sitä ei kun sattuu. Jeäkeä hyvästi ja elleä tervennä.

RJ