Juntuset 1/2000

Sisältö:

Kansilehti

Raija Oranen

Pohjoisen kaamoksen ja rännän kasvatille Aurinkorannikon talvi näyttäytyy odotuksissa yhtämittaisena, herttaisena toukokuun poutana. Kolea ja raaka sää yllättää haaveksijan rysänpäältä. Vuoden 1998 syksy, ensimmäiseni Espanjan etelärannikolla, hehkui helteisenä joulukuulle asti; vasta sydäntalvi näytti koleat kopransa, ja asunnossa, jossa ei ollut ilmastointia eikä kosteutta kondensoivaa lämmitystä, hikoilivat ja palelivat sekä asukkaat että ikkunoidenpinnat, eikä pyykkiä tai roikkuvassa sateessa kastuneita vaatteita saanut kuivaksi millään.

Nyt on takana toinen syksy ja talvi. Helteiden sijaan lokakuussa saatiin vettä yli viikkokin yhtä perää. Tuolloin olin onneksi käymässä Suomessa, missä syksyinen aurinko helli ihanasti kuuraan vetäytyvää maisemaa. Etelään paluun jälkeen lokakuun loppu oli juuri sitä mitä olen täältä tullut hakemaan: aurinko säkenöi miltei tyynellä sinisellä merellä, hellelukemat saavutettiin muttei ylitetty, horisontti ikkunoiden edessä pehmeni yhä kesäiseen, sinipunervaan utuun.

Vaan sitten, yhtäkkiä, yhden ainoan aamun aikana tilanne kääntyi kostoksi. Idästä nousi talvinen tuuli, ja sehän puhalsi: jäätävänä, kovana, vaakasuorana se ujelsi melkein kolme vuorokautta niin että ilman pipoa ja toppaliiviä tässä meren äärellä olisi ollut epäviisasta oleksia, vaikka parin sadan metrin päässä sisämaahan päin hyvinkin tarkeni.

Mutta minähän olen laittautunut nimenomaan meren äärelle, sen armoille. Matkaa rantaan ei ole kuin sen verran, minkä kallion töyräälle nousu ottaa. Laskuveden ja tyynen aikaan kotikallion ja meren tummien särkkien väliin jää kaistale hiekkaa, mutta myrskyllä vesinousee niin että pärskeet roiskuvat terassille asti.

Itätuuli puhersi ikkunat harmaiksi ja poltti juuri istutetut ruusut ja pensaat mustiksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että puutarhan yrittäminen kalliolle Välimeren ääreen on ajan ja rahan hukkaa. Sillä mitäpä muuta polttava suolainen tuuli toi kuin sadetta ja viimein komeanukkosmyrskyn.

Istua pienellä jakkaralla pimeässä yössä suuren taivaan alla ja katsella horisontissaräiskyviä valoviiruja ja leimahduksia; iäisyys ja äärettömyys tuntuvat läheisemmiltä ja tärkeämmiltä kin se, että on mennyt viikkokausia ilman sanomalehtiä tai yhtäkään televisiokanavaa, ja jopa klassista musiikkia soittava radioasema on pysynyt kiinni. Mitä lienee maailmassa tapahtunut ja mikä mahtaa oma sijaintini ihmisten mielissä olla, tuntuu irralliselta ja teräväpiirteiseltä seikalta.

Sitten tulee aamu, aurinko nousee puoliksi pilvien suojassa ja tuuli on kääntynyt läntiseksi. Teen seurapiirikoirani Doriksen kanssa kolmen vartin kävelyn pitkin hiekkarantaa. Vain pari muuta käyskelijää on liikkeellä, ja harrastavat kalastajat. Ongenvavat kairataan pystyyn rantaviivalle kun koukku syötteineen on viskattu aaltoihin. Kova läntinen myötä tuuli puskee neulepuseron päälle puettua toppaliiviä. Panen merkille, että nuorehko mies, jolla on kalastusvälineet viimeisen päälle, seisoksii rannalla onkiensa luona kuin odottaisi naista treffipaikalle. Sen sijaan pari iäkkäämpää miestä ovat asettuneet pussukoineen ja nyytteineen kaikessa rauhassa pikkuruisen radion ääreen; heillä on iso pänikkä täynnä pulskia kaloja ja lisää ilmeisesti on tulossa.

Kun käännymme kohti kotia, iskee länsituuli vastaan ja sohii hiekalla silmiin. Koirastase on hauskaa, on paljon perässä säntäiltäviä roskia, sikäli kuin rullanaru pannan lenkissäantaa periksi ja riittää.

Ajattelen lokkeja kymmenen kilometrin päässä Fuengirolan Paseo Maritimolla. Kun edellisenä vuonna aloitin Onnesta ja autuudesta romaania, merkitsin ensimmäiseen lukuun havaintoni monisatapäisten lintuparvien toimista. Täällä pienen kylän rannoilla lokkeja on vähemmän ja ne käyttäytyvät toisin kuin kaupunkilaiset. Täällä on tilaa ja talvella jopa yksinäisyyttä. Sitä seikkaa ajattelen juuri samalla paikalla, jolla viime vuoden huhtikuun helteessä keksin Onnesta ja autuudesta romaanille nimen.

Koleaa talvisäätä uhmaten kiskaisen kävelyltä kotiin päästyäni ylle uimapuvun ja laskeudun kalliolta kuohuvaan mereen, tiettyyn laguuniin särkkien keskellä. Vesi tuntuu hyisen tuulen rinnalla suorastaan lämpimältä syliltä. Olen urhea itsekiduttaja ja täynnä energiaa. Näinsyntyivät nämäkin rivit. Edellä olevan pisteen jälkeen seurasi uuden, nyt tekeillä olevan romaanin ensimmäinen lause:

"Kun Siri Haavisto näki Antonina Zhukovan ensimmäisen kerran, hän koki ilmestyksen,jota hän ei kyennyt tekemään mitättömäksi koko elämänsä aikana."

Meri oli jälleen armollinen.