Helmestys Hyrynsalmen reitillä

Hyrynsalmen reitillä on helmestetty eli pyydystetty jokihelmisimpukoita seudun asuttamisen alusta lähtien. Ensimmäiset helmestäjät ovat olleet karjalaisia, jotka ovat Kainuussa harjoittaneet eränkäyntiä ja muutoinkin asuskelleet jo 1300-luvulla. Kainuuseen 1500-luvulla muuttanut pääosiltaan savolaispohjainen väestö oppi helmestyksen karjalaisilta. Tässä yhyhteydessä mainittakoon, että karjalaisille helmet olivat rahan arvoisia maksuvälineitä. Solovetskin luostari maksoi jo 1300-luvulla Novgorodin ruhtinaalle osan veroista helmillä.

Kainuussa jokihelmisimpukoita on vain Hyrynsalmen reitillä Oulujärvestä Kiantajärven yläpuolisiin jokiin asti. Tällä reitillä merkittävin alue on Hyrynsalmi, jonka hiekkakankaiden läpi virtaa Emäjoki. Hiekkapohjaiset joet ja purot ovat parhaita simpukan asuinpaikkoja.

Valtus Juntunen summaa Emäjoella pitkällä summaraudalla.

Helmestysmenetelmät

Alkeellisin helmestäminen oli poimia simpukoita käsin matalasta rantavedestä. Poikaset helmestivät myös sukeltamalla. Yleisin pyyntiväline matalissa ja kirkkaissa vesissä oli kuusi piikkinen kahtomarauta eli simpsa, jonka piikkien väliin simpukka survaistiin. Simpsalla helmestettäessä käytettiin reikäpohjaista lauttaa tai venettä, jonka reunassa oli lasipohjainen ratti, tönselö. Tähystämällä lautan reiästä tai tönselön läpi pistettiin havaittu simpukka simpsan pihtiin. Matalissa vesissä simpsan kaverina käytettiin liippiä, rautakehyksistä verkkopohjaista pientä lippoa. Kivikossa kätevin oli kouran muotoinen piikkipäinen kourakko.

Syvillä vesillä käytettiin 30-piikkistä luudan tynkää muistuttavaa raskasta summarautaa, jolla veneestä pitäen tökittiin pohjaa. Tässä hommassa vene pyöri kuin vesipääsky. Myös soahku, roakkunuotta oli syvien vesien pyyntiväline. Pientä rautajalaksista ja verkkoperäistä nuottaa vedettiin pitkin joen pohjaa. Soahkun edessä edessä oleva kyntörauta nosti simpukat peräpussiin.

Matalista koskista poikaset pyytivät simpukoita myös tikulla. Simpukat nousevat päivisin suvannoista koskiin kivien kihoihin syömään planktonia. Ne asettuvat silloin pystyyn keltaiset suuaukot ylöspäin. Kun suuhun pistää litteän nuolen päätä muistuttavan tikun, pusertuu simpukka tikkuun niin tiukasti kiinni, että sen voi nostaa ylös.

Konrad Hollo helmestää kahtomaraudalla apunaan tönselö.

Simpukan elämää

Jokihelmisimpukan asuinpaikkoja ovat koskien niskat, koskien alussuvannut, purojen suut, hiekkapohjaiset jokiuomat ja hiekkapohjaiset kosket. Simpukka kaivautuu ruokailua varten pohjaan vinottain vastavirtaan, niin että siitä näkyy korkeintaan neljäsosa. Virran mukana ajelehtivan planktonin simpukka imeksii ruuakseen. Simpukka liikkuu työntelemällä kuoren sisältä lihaksikasta jalkaa. Myötävirtaan se höllöttelee avaamalla kuoret levälleen. Simpukan kulkeutumiseen kauas purojen latvoille nämä kulkumuodot eivät riitä. Siihen tarvitaan "ratsuksi" purolohi. Kun simpukka on saavuttanut kutusuvannossa toukka-asteen, tulevat tammukat niitä syömään. Palkkioksi ruokailusta tarttuu osa toukista väkäsillään kalan kiduksiin ja matkustaa kauas uusille vesille.

Helmestyssanastoa

Jokihelmisimpukan karjalankielinen nimi on roakku, ja helmen nimi on simtsukka. Kainuussa nimitykset ovat roakku ja simpukka. Vanhat kainuulaiset helmestäjät eivät lähteneet nykykieltä käyttäen helmestämään, vaan roakun pyyntiin.

Kaikilla helmen muodoilla on omat nimensä. Arvokkain on pyöreä hopeanhohtava täysjyvänen. Lähes samassa arvoluokassa oli hopeanhohtava soikea usniekka. Sitten olivat vuorossa taukat, joiden päämuodot olivat nappitaukka, korkeataukka ja tornitaukka. Musta pyöreä pikipallo kuului myös arvohelmiin. Hyvin hioutuneet sokeritoppa ja litteä junka olivat halvempaa kauppatavaraa. Kantikkaalla rutukalla ja kuoreen tarttuneella pisaranmuotoisella kuorikolla ei ollut käyttöarvoa. Joskus oli kuoren sisässä hohdottomia punaruskeita tiilihelmiä, jotka olivat palloksi muotoutunutta ohutta hiekkaa.

Helmi kehittyy kuoren kalkkipitoisesta helmiäisestä, kun kuorten väliin kulkeutuu sisäelimiä ärsyttävä hiekanjyvänen. Hioitumisasteikon ja sisällä olevan hiekanjyväsen värin mukaan helmissä on runsaasti erilaisia värimuunnoksia ja uurteita. Kun lisämerkit liitetään perus-nimeen saadaan helmille yli 50 erilaista nimeä.

Lähes mustien jokihelmisimpukoiden joukossa on myös lepikoita, vaaleanruskeita nuoria simpukoita. Lepikoiksi kutsuttiin myös pieniä järvisimpukoita, joita joskus on jokihelmisimpukoiden seassa. Lepikot ovat summajien ja soahkun vetäjien riesa.

Helmestäjät Tuomijoen roakkukoarteessa vuonna 1933. Vaemmalla Valtus Juntunen kädessään kahtomaraota ja oikealla Konrad Hollo kädessään summaraota.

Helmestäjät ja helmikauppa

Helmestys oli enimmäkseen sivuhommaa, sitä voisi verrata lottoamiseen. Poikasille se oli mieluisata puuhaa. Luppoaikoina sitä harrastivat uittomiehet. Ne joilla oli talot ja tanhuat eivät liioin joutaneet seikkailemaan jokivesillä. Tähän sääntöön oli Hyrynsalmella kaksi poikkeusta. Lähes ammattilaisia olivat 1930 kirkonkylän Mannilan isäntä Valtus Juntunen ja valokuvaaja Konrad Hollo, joka helmestyksen ohella toimi ostajana. Hollo myi helmet helsinkiläisiin jalokivi- ja kultasepänliikkeisiin. Ostajina toimi myös yksityishenkilöitä, joista eräs oli hieno rouva nimeltään Hella Vuolijoki. Hollon lisäksi hyrynsalmelaiset myivät helmensä pitäjän apteekkarille, kauppiaille sekä kajanilaisille kellosepänliikkeille. Myös suomussalmelainen varakas talollinen Eemeli Luukkonen välitti helmiä Helsinkiin.

Hyrynsalmelaiset vaihtoivat jokseenkin kaikki arvohelmet rahaksi. Kenelläkään ei ollut varaa kaulahelmiin, mutta sormuksissa ja korvanapeissa käytettiin nappitaukkoja. Jotkut teetättivät helmiäiskuoresta rannerenkaita ja kellonperiä. Kalleimman helmen löysi Hollo Taivalkosken Korvuan joesta vuonna 1924. Se oli täysjyvänen ja läpimitaltaan 10,5 mm. Tästä helmestä Hollo sai Helsingissä niin paljon rahaa, että osti Paltamosta talon. Hyrynsalmen Tuomijoen suusta löysi Toivo Hiltunen Kesällä 1934 Hollon helmeä suuremman helmen, joka oli pääskysen munan kokoinen ja muotoinen. Siinä oli kuitenkin musta pilkku, ja siitä syystä helmellä irtosi vain kolmen lehmän rahat ja vähän muutakin pientä irtaimistoa. Nyrkkisääntönä 1930-luvulla oli, että katajan marjan kokoisella helmellä saa sveitsiläisen Zenit -taskukellon.

Simpukoiden avaaminen on alkanut. Etualalla kahtomaraota.

Jokihelmisimpukan kohtalo

Simpukka rauhoitettiin vuonna 1955. Hyrynsalmen reitin voimalaitosten rakentamisen yhteydessä tuhoutui suuri osa päävesistön simpukkakannasta, mutta sivuvesistöissä niitä vielä on. Viimeinen laillinen helmestys sallitiin vuonna 1961, kun Emäjoki voimalaitospatojen rakentamisen vuoksi jäi osittain kuiville. Halukkaan saivat käydä poimimassa tukehtuneet eläimet joen uomasta. Kesällä 1999 antoi Kainuun ympäristökeskus luvan pieneen simpukka-apajien inventoimiseen. Siihen liittyi helmestysnäytös valtakunnallisten kotiseutupäivien retkien yhteydessä. Jatkossa on tavoitteena saada EU-rahaa Hyrynsalmen reitin simpukkakannan inventointiin ja koko helmestyskulttuurin tallentamiseen.